Akateemikko Ilkka Niiniluodon avauspuhe historiapäiviltä

XXV suomalaiset historiapäivät, Lahti 9.2.2024/ Avauspuhe

Ilkka Niiniluoto

Arvoisat historian tutkijat ja ystävät täällä Lahden Sibeliustalossa ja verkkoyhteyksien päässä!

Minulla on ilo toivottaa teidät tervetulleiksi, kun nyt on alkamassa kaksipäiväinen avoin yleisötapahtuma, XXV suomalainen ja osittain myös ruotsinkielinen historiapäivien kokonaisuus, jota on järjestänyt Lahdessa vuosittain jo vuodesta 2000 lähtien Suomalaiset historiapäivät ry ja Historiska Föreningen i Finland. Ohjelmassa on jälleen ajankohtaisia monipuolisia teemoja, kuten presidenttien puolisot, Suomen ja Ruotsin asema sekä resilienssi. Osansa saavat tällä kertaa myös keskiaika, uskonto, media ja Lahden kaupunki.

Lahti tunnetaan vireänä kaupan ja urheilun keskuksena, jossa on toiminut kesäyliopisto jo 60 vuotta ja Helsingin yliopiston tutkimus- ja koulutuskeskus (entinen Palmenia) yli 40 vuotta. Osaltaan Helsingin yliopiston ja Lappeenrannan-Lahden LUT-yliopiston tarjoaman ympäristöalan koulutuksen ansiosta Lahti nimitettiin 2021 Euroopan ympäristöpääkaupungiksi. Muita tärkeitä paikallisia toimintoja ovat Muotoiluinstituutti, Kansainvälinen soveltavan estetiikan instituutti, Lahden kansainvälinen kirjailijakokous, Sinfonia Lahti ja kansainvälinen Sibelius-festivaali. Tätä panostusta humanioraan täydentää mainiosti suomalaisten historiapäivien perinne. Siksi käytän näissä avaussanoissa hyväkseni tilaisuutta pohtia ja korostaa humanistisen tutkimuksen ja erityisesti historian arvoa ja merkitystä. 

Tätä teemaa olen käsitellyt myös teoksessa Aika haastaa humanistit (Gaudeamus, 2023), jonka toimitin yhdessä kirkkohistorian professori Tuomas Heikkilän kanssa viime vuonna. Kirjassa tuodaan esiin näkökohtia, jotka liittyvät yleensä tieteellisen tiedon etsintään, ja aiheita, joissa ihmisiä ja kulttuuria tutkivilla humanisteilla on erityinen rooli aikamme kiperiin haasteisiin vastaamisessa.

Ensinnäkin kaikki tiede on järjestelmällistä totuuden tavoittelua, jonka sivistykseen kuuluvilla tuloksilla on itseisarvoa. Tiedonjanoiset ihmiset tarvitsevat tiedettä rakentamaan luotettavaa maailmankuvaa. Erityisesti humanistiset tieteet ovat ihmisyyden perustutkimusta, joka jatkuvasti täydentää tutkimukseen pohjautuvaa ihmiskuvaa.

Toiseksi voi todeta, että humanistiset tieteet jäävät helposti marginaaliin, kun ”kovilta tieteiltä” (kuten luonnontieteet, insinööritieteet ja lääketiede) odotetaan nopeita taloudellisia hyötyjä. Kuitenkin kyselyssämme 77% suomalaisista pitää humanistista tutkimusta erittäin tai melko hyödyllisenä. Tällöin on oivallettu, että humanistien niin sanottua ”hyödyllisyyttä” on syvempi ymmärrys ihmisestä, kulttuurista ja yhteiskunnasta. Ihmistieteiden vaikuttavuus näkyy myös niiden ylläpitämissä tai tukemissa instituutioissa, kuten arkistot, kirjastot, museot, koulut, kirkko, taide, media, oikeuslaitos ja politiikka. Koulutuksen tarjoama yleissivistys vahvistaa kansalaisten tiedollisia ja kielellisiä perustaitoja ja kriittistä ajattelua. Tämä henkinen infrastruktuuri luo perustaa yhteiskunnan eheydelle ja oikeudenmukaisuudelle sekä yritysten taloudelliselle toiminnalle.

Kolmanneksi omaa aikaamme leimaavat monet ”pirulliset ongelmat”, kuten ilmastonmuutos, luontokato, saastuminen, energiakriisi, aavikoituminen, väestöräjähdys, ikääntyminen, kulkutaudit, eriarvoisuus, köyhyys, sodat ja demokratian rappio. Digitalisaatio, sosiaalinen media ja tekoäly luovat myös uusia haasteita, kuten vihapuhe, salaliittoteoriat ja disinformaation levitys. Nämä ongelmat ovat tyypillisesti ihmisen omalla lyhytnäköisellä tai ahneella toiminnalla aiheuttamia, joten ihmistieteillä tulisi olla tärkeä rooli niiden ratkaisemisessa. Kannustavia esimerkkejä antavat totuuden kunnioitus tieteessä, historian kipupisteiden uudelleenarviointi (esimerkiksi totuuskomissiot), historiallisten myyttien poliittisen väärinkäytön kritiikki (esimerkiksi Putinin harhainen vetoaminen Moskovasta ”kolmantena Roomana” näennäisenä oikeutuksena Ukrainan hyökkäyssodalle) sekä filosofien harjoittama arvokeskustelu eettisesti arvokkaista päämääristä ja ihmisen hyvästä elämästä.

Neljänneksi kun Suomea uudelleenrakennetaan monikulttuurisessa globaalissa digitalisoituvassa maailmassa, poliittisten päätösten tueksi tarvitaan humanistista ihmiskuvaa ja arvopohjaa. On hyvä muistaa, että 1800-luvun puolivälissä Helsingin yliopiston filosofit, historioitsijat ja kielitieteilijät muotoilivat Suomesta kansakunnan, 1900-luvun alussa juristit kehittivät Suomesta itsenäisen demokraattisen oikeusvaltion, 1960-luvulla sosiologit suunnittelivat pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa, soveltavat tieteet lisäsivät työn tuottavuutta ja ekonomistit kehittelivät markkinataloutta. Vaikka Suomi on jo kuudetta kertaa peräkkäin julistettu maailman onnellisimmaksi maaksi, työ maan ja maailman parhaaksi on aina kesken.                  

Historian tutkimus on yhteisessä rintamassa muiden tieteiden kanssa etsimässä tietoa ja edistämässä ihmisten ja yhteiskunnan hyvää. Historiaa on joskus yritetty erottaa systemaattisista tieteistä sanomalla, että edellinen on olennaisella tavalla aikaan liittyvä, jälkimmäiset taas koskevat nykyhetkeä tai ajattomia säännönmukaisuuksia. Tämä on kuitenkin yksinkertaistus: luonnontieteet (kuten Newtonin mekaniikka, lämpöoppi) voivat tutkia dynaamisia systeemejä ja niiden muutosta hallitsevia dynaamisia invariansseja. Vastaavasti yhteiskuntatiede (kuten sosiologia, taloustiede) voi tarkastella ajallisesti muuttuvia ilmiöitä. Ihmiskunnan menneisyyttä kirjoitettujen lähteiden avulla tutkivan historiatieteen lisäksi on olemassa ihmiskunnan esihistorian tutkimusta (arkeologia, antropologia) sekä “luonnonhistoriaa”, jossa saatetaan rekonstruoida koko maailmankaikkeuden ensimmäisiä sekunteja alkuräjähdyksen jälkeen (kosmologia), maapallon muotoutumista (geologia) tai kasvi- ja eläinlajien syntyä (paleontologia, evoluutiobiologia). Jos Ciceroa seuraten erotetaan kolme ihmiselle ominaista kykyä suhteessa aikaan:

menneisyys – muisti

nykyisyys – ymmärrys

tulevaisuus – huolenpito (providentia),

on tärkeää huomata, että historiankirjoituksella on relevanssia kaikkien niiden suhteen. Historia kartoittaa ja tulkitsee menneisyyden tapahtumia ja kulttuuriperintöä, mutta se myös auttaa ymmärtämään nykyhetken ilmiöitä. Tutkiessaan ajallista muutosta se myös tarjoaa mielikuvituksen turvin vaihtoehtoja, joiden avulla on mahdollista hahmottaa tulevia skenaarioita ja siten pitää huolta huomisesta. 

Vaikka historiantutkimukseen liittyy omia metodikysymyksiä, jotka koskevat erityisesti lähdekritiikkiä, merkitysten tulkintaa ja ilmiöiden selittämistä, tapa tehdä päätelmiä menneisyydestä nykyhetkeä koskevan tietämyksen valossa on rakenteeltaan samanlainen ihmis- ja luonnontieteissä. Kummassakin tapauksessa on kyse ajassa taaksepäin kulkevasta päättelystä, jota Charles S. Peirceä seuraten kutsutaan abduktioksi tai retroduktioksi. Siinä totuus menneisyydestä ankkuroituu nykyhetkeen tallennettuihin todistusaineistoihin. Siten historia ei vain rakenna koherentteja kertomuksia menneestä, kuten narrativistit ja konstruktivistit väittävät, vaan historiaa ja fiktiota erottaa metodologinen totuuden vaatimus.   

Hyvät kuulijat! Lopuksi pari huomiota historiantutkimuksen oppihistoriasta. Historiankirjoituksen juuret ulottuvat antiikin Kreikkaan, jossa menneisyyttä - erityisesti hallitsijoiden urotekoja - ryhdyttiin tallentamaan muistiin kronikkojen ja kertomusten muodossa. Itse asiassa “historiallisen ajan” laskeminen on tapana aloittaa kirjoitustaidon keksimisestä. Historia joutui kuitenkin käymään pitkän marssin tiedeyhteisöön, kun sillä ei ollut mitään itsestään selvää paikkaa keskiajalla aristoteeliseen systematiikkaan perustuvassa tieteiden luokittelussa ja tämän pohjalle rakennetussa yliopistolaitoksessa.

Päiviö Tommila (2000) aloitti katsauksensa Suomen historiantutkimukseen toteamalla, että historia kuului niihin perustieteisiin, jotka Turun Akatemiaa perustettaessa 1640 saivat “oman professuurin”. Filosofit suosivat pikemminkin tulkintaa, jonka mukaan kyseinen virka oli omistettu käytännölliselle filosofialle Aristoteleen määrittelemässä mielessä, ts. etiikalle ja politiikalle. Tosiasiassa nimike “ethices, politices et historiarum” kattoi etiikan ja valtio-opin ohella historian. Se osoittaa, että tuolloin historia ei ollut vielä irtautunut etiikasta, vaan Ciceron julkilausumien antiikin ihanteiden mukaisesti sen yhtenä tarkoituksena oli kertoa moraalisesti opettavaisia tarinoita. Suomen historian isäksi kutsuttu Henrik Gabriel Porthan oli kaunopuheisuuden professori. Etiikan ja historian yhteisprofessuurin viimeinen haltija oli runoilijanakin tunnettu Franz Mikael Franzén, kunnes 1811 käytännöllisen filosofian professuurista erotettiin historia omaksi oppiaineekseen.

Helsingin yliopistossa kirkkohistoria sai professuurin teologiseen tiedekuntaan 1828. Historian arvonnousua osoittaa se, että filosofinen tiedekunta jaettiin 1852 matemaattis-luonnontieteelliseen ja historiallis-kielitieteelliseen tiedekuntaan. Historian professuuri jaettiin 1862 yleiseen historiaan sekä Suomen, Venäjän ja Pohjoismaiden historiaan. Ylimääräiset professuurit perustettiin menneisyyttä tutkiville lähialoille arkeologiaan 1878, taidehistoriaan 1897 ja suomalais-ugrilaiseen kansanrunoudentutkimukseen 1898. Historiallis-kielitieteellinen osasto muuttui 1992 “humanistiseksi tiedekunnaksi”, jossa filosofia ja historia sijoittuvat nykyisen samaan suurlaitokseen taiteentutkimuksen kanssa.

Kun Helsingin yliopisto 1990-luvun puolivälissä sai käyttöönsä Unioninkatu 38:n vanhan klinikkarakennuksen, rehtori Risto Ihamuotila esitti harkittavaksi, että “Historian taloon” koottaisiin historia-aineet kaikista tiedekunnista. Ehdotus ei toteutunut, mutta historiaa kunnioittavan Topelia-nimen saaneeseen yhteisöön muuttivat mm. historian laitos, Renvall-instituutti ja perinnetieteet. Lopputuloksena oli sen tunnustaminen, että historian tutkimus ja opetus on jo peruuttamattomasti hajaantunut: historia, kielihistoria, taidehistoria, kirjallisuuden historia, filosofian historia ja perinnetieteet humanistisessa tiedekunnassa, kirkkohistoria teologisessa tiedekunnassa, oikeushistoria oikeustieteellisessä tiedekunnassa, talous- ja sosiaalihistoria valtiotieteellisessä tiedekunnassa. On kaikkien yhteisen edun mukaista, että näissä monissa yhteyksissä on sovellettavissa historiallista näkökulmaa ja siihen liittyvää tieteellistä asiantuntemusta.

Nykyisin historia on useissa Suomen yliopistoissa kukoistava tieteenala, mistä osoituksena on tänään alkavat historiapäivät. Olen ollut viimeisen vuoden aikana puhujana kolmessa hienossa muistoseminaarissa (kohteina Simo Knuuttila, Matti Klinge ja Päiviö Tommila), joiden osallistujajoukot osoittavat kuinka esimerkiksi filosofian historian, yleisen historian ja Suomen historian aloilla löytyy todella innostunutta ja tieteellisesti pätevää jälkikasvua. Tiedekirjojen myynnissä tähtitiede ja historia ovat tilastojen kärjessä, ja historialliset teemat inspiroivat myös monia kaunokirjallisuuden Finlandia-voittajia (kuten Jukka Viikilä, Juha Hurme ja Sirpa Kähkönen). Työtä kuitenkin riittää meille kaikille, sillä sosiaalisen median maailmassa nuorten lukuharrastus on hiipunut ja historian taju on hämärtynyt.    

Vastoin paljon puhuttua Francis Fukuyaman teesiä, historia ei ole loppumassa. Filosofi Eino Kailaa lainaten: ”Jolla on henkistä sivistystä, hänessä ihmiskunnan menneisyys elää”. Päiviö Tommila totesi 2015 julkaistussa haastattelusarjassa 375humanistia, että historia on lohdullinen tiede sikäli, että sille syntyy jatkuvasti uutta tutkittavaa. Itsekin päädyin Historiallisen aikakauskirjan artikkelissani 2003 siihen, että niin kauan kuin universumissa aika jatkuu, ihmislaji jatkaa olemassaoloaan ja tiedeyhteisöä ylläpidetään, syntyy myös yhä uusia kohteita historiantutkimuksen käsiteltäväksi.

Näillä ajatuksilla avaan XXV Suomalaiset historiapäivät Lahdessa 2024! Med dessa ord öppnar jag de tjugofemte finska historiedagarna i Lahtis!