Hänen majesteettinsa punakaarti: Muurmannin suomalaisen legioonan unohdettu tarina

Punaisia Vienassa 1918. Sota-arkisto

Muurmannin legioona on eriskummallinen historian oikku, joka syntyi ensimmäisen maailmansodan, Suomen sisällissodan ja Venäjän sisällissodan risteyskohdassa. Suomalaisten punakaartilaisten palvelus brittiarmeijassa on mielenkiintoinen ja vähän tunnettu luku sisällissodan historiassa, joka sitoo Suomen sisällissodan kansainväliseen kontekstiin.

Muurmannin suomalainen punakaarti

Valkoisten valloitettua Pohjois-Suomen helmikuussa 1918, suuri joukko punakaartilaisia pakeni Venäjälle, Muurmannin radan kaupunkeihin. Täällä he alkoivat järjestäytyä uudelleen maaliskuussa, aikomuksenaan palata Suomeen jatkamaan taistelua. Samaan aikaan Murmanskin kaupungissa nousi maihin brittiläinen sotilasosasto, joka pyrki estämään Murmanskiin kasautuneiden sotatarvikkeiden joutumisen saksalaisten käsiin. Ympärysvallat pelkäsivät, että Saksan lähetettyä joukkoja Suomeen ja neuvotellessa rauhasta bolsevikkien kanssa, maailmansodan itärintama katoaisi, vapauttaen saksalaisia joukkoja länsirintaman taisteluihin.

Luultavasti tietämättä paljoakaan näistä suurvaltapolitiikan käänteistä, suomalaiset punakaartilaiset yrittivät hyökätä takaisin Suomeen Kuusamon korkeudelta maalis-huhtikuun vaihteessa 1918. Kunnianhimoinen hyökkäyssuunnitelma kaatui ensimmäisessä kahakassa, kun valkoisten tuliylläkkö sai punaiset pakenemaan päätä pahkaa takaisin rajan yli. Seuraavina viikkoina valkoiset yrittivät puolestaan edetä rajakyliin, mutta nyt punaiset olivat linnoittautuneet hyviin asemiin.

Osapuolet taistelivat kahdesti Soukelon kylän hallinnasta huhtikuun alussa, ja punaiset torjuivat valkoiset molemmilla kerroilla. Valkoisten puolella taistellut Johan Riihiniemi kertoi kuulustelussa, että taistelun aluksi valkoiset saartoivat kylän, mutta heti punaisten avattua tulen kuularuiskulla puolet osastosta pakeni, minkä jälkeen loputkin vetäytyivät. Punaisten puolella taistellut Heikki Ristijärvi taas muisteli maanneensa taistelun ajan lumeen kaivamassaan kuopassa ja ampuneensa sieltä sokkona, näkemättä vihollisia lainkaan. Molemmat miehet päätyivät myöhemmin Muurmannin legioonaan.

Lopulta rajakylien hallinnan ratkaisi jokakeväinen kelirikko. Punaiset eivät halunneet jäädä lumen keskelle saarroksiin, vaan vetäytyivät Soukelosta takaisi junaradan varteen, jättäen kylän valkoisten käsiin. Tähän päättyi punakaartin pohjoisen retkikunnan sota.

Radan varressa punakaartilaiset värjöttelivät rakotulilla, kärsivät keripukista ja saivat säännöllisin väliajoin huonoja uutisia Suomesta. Ensin menetettiin Tampere, sitten Helsinki, ja lopulta Viipuri. Toukokuuhun mennessä Muurmannin suomalainen punakaarti oli nälän ja tautien heikentämä rähjäinen pakolaisjoukko, jolla ei ollut kotimaata, johon palata. Myöskään oman sisällissotansa kanssa painiva neuvostohallinto ei ollut erityisen kykenevä auttamaan metsään jääneitä aateveljiään, joten kun Murmanskia miehittävät britit ilmoittautuivat halukkaiksi värväämään miehet riveihinsä, noin 500 punakaartilaista tarttui tarjoukseen. Näin syntyi Muurmannin legioona.

Viholliseni vihollinen

Maailman suurimman imperiumin ja epäonnistuneen sosialistivallankumouksen rippeiden yhteistyössä oli kesäkuussa 1918 enemmän mieltä kuin saattaisi kuvitella. Britit miehittivät Murmanskin aluetta piskuisella varuskunnalla ja pelkäsivät, että Saksa hyökkäisi pian Suomesta käsin Murmanskiin tai Petsamoon, ja mahdollisesti perustaisi sukellusvenetukikohtia Pohjois-Venäjälle. Brittijoukkoja komentaneen kenraali Charles Maynardin muistelmista käy ilmi, että brittien kauhukuvat olivat yksiselitteisen saksalaiskeskeisiä, ja että kaikki vihamieliset toimijat Pohjois-Venäjällä nähtiin saksalaisten kätyreinä. Maynard muun muassa pelkäsi, että Saksan armeija, Suomen valkoiset ja bolsevikit hyökkäisivät yhteistyöllä Murmanskiin. Tätä saksalais-suomalaista uhkaa varten Maynard haali joukkoihinsa kaikki, jotka vain halusivat taistella saksalaisia tai suomalaisia heimosotureita vastaan. Kevään aikana Karjalaan oli tunkeutunut suomalaisia vapaaehtoisia, joiden tavoitteena oli liittää Itä-Karjala Suomeen. Tämä yhteinen vihollinen oli brittien ja punasuomalaisten yhteistyön kulmakivi, ja legioonalaisille luvattiin liittyessä, etteivät he joutuisi taistelemaan bolsevikkeja vastaan.

Suomalaiset saivat ensimmäiseksi ruokaa ja lääkintäapua, ja sen jälkeen brittiläiset univormut. Legioonaa komentavien brittiupseerien lisäksi sille valittiin suomalaiset päälliköt. Aitoon brittiläiseen tapaan miehet opetettiin paitsi äkseeraamaan, myös nauttimaan päivittäin teetä ja rommia.

Suomalaisten ohella brittien armeijaan muodostettiin venäläisiä, karjalaisia ja serbialaisia yksiköitä. Tällä kansainvälisellä sotajoukolla Maynard lähti tyhjentämään Suomen vastaista rajaa saksalaisten kätyreinä pitämistään suomalaisista heimosotureista kesällä 1918. Samaan aikaan varsinaiset brittijoukot aloittivat sotatoimet bolsevikkeja vastaan. Leninin solmittua rauhan Saksan kanssa saksalaiset sotilaat itärintamalla oli siirretty länsirintamalle, missä ympärysvallat olivat nyt ahdingossa. Koska Venäjälläkin oli puhjennut punaisten ja valkoisten sisällissota, ottivat ympärysvallat tavoitteekseen tukea valkoisia ja saada Venäjä liittymään takaisin sotaan Saksaa vastaan.

Elämää ja kuolemaa legioonassa

Sotaretki Suomen rajaa kohden oli lyhyt ja voitokas, kun taas ympärysvaltojen interventio Venäjän sisällissodassa muodostui päättymättömäksi suoksi. Varsinaisia taisteluita legioona kävi hyvin vähän ja suurin kahakka nähtiin Vartiolammilla elokuussa. Juodessaan kylässä iltapäiväteetä 40 legioonalaista joutui noin sadan Suomen armeijan sotilaan yllättämäksi. Legioonalaiset perääntyivät kylästä menetettyään kaksi miestä kaatuneina. Etelämpänä karjalaisista koostuvat joukot kuitenkin ajoivat alakynteen jääneet heimosoturit raskain tappioin takaisin Suomeen, joten brittien näkökulmasta taistelut päättyivät voitokkaasti.

Ensimmäisen maailmansodan viimeiset kuukaudet legioonalaiset elättelivät toiveita voitokkaasta paluustaan Suomeen brittiarmeijan kyljessä ja saksalaismielisten valkoisten syöksemisestä vallasta. Samanlaisia haaveita oli myös Suomen vankileireillä viruneilla punaisilla, ja vankileireiltä karanneita miehiä etsiytyi Venäjälle nimenomaan voidakseen liittyä legioonaan.

Haaveet eivät toteutuneet, sillä Saksa romahti marraskuussa 1918 ilman legioonan apua. Tämä jätti legioonalaiset uudestaan kummalliseen limboon, sillä nyt brittiarmeijalla ei ollut Venäjällä muita vihollisia kuin bolsevikit, joita vastaan legioona ei suostunut taistelemaan. Legioonalaiset laitettiin enimmäkseen erilaisiin ulkotöihin, mikä ei vastannut haaveita kotimaan vapautuksesta. Legioonan palvelusajan loppupuoli olikin jännitteinen, ja sisälsi runsaasti lakkoja, karkuruutta, sekä ainakin yhden epäonnistuneen suunnitelman koko legioonan loikkaamisesta bolsevikkien puolelle.

Samalla vaikeat ajat koko alueella paisuttivat legioonan miesmäärää. Köyhyys, elintarvikepula ja erilaiset taudit saivat suomalaisia hakeutumaan legioonaan paitsi Pohjois-Venäjältä, myös Suomesta asti, erityisesti talvella 1918-19. Legioonalaisten lisäksi näiden perheet saivat briteiltä elatuksen, mikä myötävaikutti siihen, että useat legioonalaiset menivät paikallisten naisten kanssa naimisiin tai kutsuivat läheisiään Suomesta. Saapuvat naiset ja lapset olivatkin useimmiten legioonalaisten perheitä, mutta myös yksin kulkevia nuoria naisia liittyi legioonaan sairaanhoitajiksi, keittäjiksi ja erityisesti pyykkäreiksi. Esimerkiksi Titta Idström kulki neljän lapsensa kanssa erämaan halki Kuusamosta Venäjälle helmikuussa 1919 päästäkseen legioonaan pyykkäriksi ja siten sen muonituksen piiriin. Perhe-elämä legioonassa ei kuitenkaan aina ollut auvoista. Eräs kihlattunsa perässä Venäjälle matkannut nainen kertoi kuulusteluissa elättäneensä itseään ”Antamalla vittua minkä kerkesi” (Kirj. huom. naisen itse kuulustelussa käyttämä ilmaus). Koska legioonalaisten perheenjäsenet saivat tavallisesti briteiltä elatuksen, on luultavaa, etteivät naisen ja tämän kihlatun välit olleet pysyneet hyvinä, jos tämä joutui turvautumaan seksityöhön selvitäkseen. Legioonalaisten lapsista vanhemmat otettiin legioonaan kirjoille, ja he tekivät erilaisia töitä. Nuorin legioonalaisena kuulusteltu oli vain 11-vuotias Veikko Hietanen Kuolajärveltä, joka oli toiminut legioonassa hevosmiehenä. Tämän sekalaisen sakin palautuksesta Suomeen britit ja Suomen hallitus neuvottelivat kuukausikaupalla kesällä 1919.

Kotiinpaluu

Britit liittolaisineen olivat tässä kohtaa jo päättäneet vetäytyä Venäjältä. Sota oli kallis ja epäsuosittu, eikä alkuperäisellä tavoitteella avata uudelleen itärintama Saksaa vastaan ollut enää väliä. He halusivat päästä legioonasta eroon tavalla, joka ei loukkaisi brittiarmeijan kunniaa. Britit olisivat halunneet, että aiemmin Suomessa säädettyjä armahduslakeja sovellettaisiin suoraan legioonan rivimiehiin. Suomen hallitus taas ei olisi halunnut sotilaskoulutuksen saanutta legioonaa maahan ensinkään, joten neuvotteluista tuli vaikeat. Lopulta osapuolet pääsivät sopuun, jonka mukaan legioonalaiset alistettaisiin Suomessa esitutkinnalle ja valtiopetoksesta epäillyt asetettaisiin syytteeseen. Lisäksi Suomi sai etukäteen laatia niin kutsutun ”mustan listan” niistä legioonalaisista, joita ei voitaisi päästää Suomeen. Kaikki legioonan johtajat olivat listalla, nimekkäimpänä Oskari Tokoi.

Ajatus valkoisille antautumisesta ei miellyttänyt kaikkia legioonassa ja kesän 1919 aikana sen riveistä karkasi suuri joukko punahenkisiä miehiä, jotka myös varastivat ja kätkivät aseita. Oli tiedossa, että britit olivat lähdössä, ja että pian heidän lähdettyään bolsevikit valloittaisivat Pohjois-Venäjän. Joukko legioonan karkureita leiriytyi Kolvitsan kylään ja valmisteli aseellista vastarintaa Venäjän valkoisia vastaan. Syyskuussa, legioonan pääjoukon ollessa jo matkalla Suomeen, britit lähettivät veneillä partion tyhjentämään Kolvitsaa. Legioonan karkurit väijyttivät veneet ja surmasivat 13 brittiä. Yksi haavoihinsa kuolleista oli Abraham Gotts, joka oli viimeinen Pohjois-Venäjällä kaatunut brittisotilas.

Legioonalle laivamatka Suomeen oli myös raskas, sillä ahtaissa oloissa punatauti pääsi leviämään ja tappoi useita legioonalaisia kotimaan ollessa jo melkein näköpiirissä. Suomessa legioonalaiset eristettiin Itä-Villingin saarelle (nyk. osa Santahaminan sotilasaluetta), missä kaikki paitsi pienimmät lapset kuulusteltiin. Suurin osa legioonalaisista, varsinkin perheelliset, päästettiin palaamaan koteihinsa ilman syytteitä. Noin 10 prosenttia legioonasta asetettiin syytteeseen valtiopetoksesta. Heistä suurin osa sai ehdollisen tuomion.

Kenties ankarin rangaistus, mitä legioonalaisille jaettiin, oli mustalle listalle lisääminen. Oikeuskanslerin päätöksellä karkotettiin ilman oikeudenkäyntiä yhteensä 42 suomalaista, joiden rikkeissä oli valtavia eroja. Oskari Tokoin kaltaiset punajohtajat matkustivat yhdessä vankileiriltä karanneiden, murhaajiksi tiedettyjen ja muutaman huonotuurisen punakaartin rivimiehen kanssa Kanadaan, minne he jäivät loppuiäkseen. Legioonan tie oli päättynyt risteykseen, josta haarautui tuhat erilaista tietä sen mukana kulkeneille ihmisille.

Unohdettu legioona

Muurmannin legioonan tarina on sittemmin laajalti unohdettu. Legioonalaiset viettivät palvelusaikansa syrjäisellä rintamalla, jota harvoin muistetaan riippumatta siitä, puhutaanko maailmansodasta vai Suomen tai Venäjän sisällissodasta. Yli tuhannelle suomalaiselle legioona oli kuitenkin merkittävä osa elämänvaihetta, jota piinasivat pula, vaara ja epävarmuus tulevasta. Monille legioona ja sen tarjoama turva merkitsivät pelastusta, toiset menettivät henkensä tai joutuivat elinikäiseen maanpakoon. Legioonalaiset olivat sekä pakolaisia että miehittäjiä, vallankumouksellisia ja imperialismin kätyreitä. Sen riveissä toimi niin yksinhuoltajaäitejä kuin punaiseen terroriin osallistuneita murhaajia. Heidän tarinansa ovat osa Suomen itsenäistymisen tarinaa, ja sekava muistutus siitä, ettei historiassa mikään ole yksinkertaista.

Elmo Mustonen

Elmo Mustonen on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistolla, ja tekee parhaillaan väitöskirjaa Muurmannin legioonan valtiorikosoikeudenkäynneistä. Hän on tutkinut legioonaa myös maisterintutkielmassaan, sekä toimeksiantona kansallisarkiston Suomalaiset Venäjällä 1917-1964 -tutkimushankkeessa.

Kirjallisuutta:

Tekstin anekdooteissa lainatut tai nimeltä esitellyt legioonalaiset ovat itse kertoneet kokemuksistaan valtiorikosoikeuden syyttäjistön kuulusteluissa Itä-Villingillä syksyllä 1919.

Harjula, Mirko: Suomalaiset Venäjän sisällissodassa 1917-1922, Gummerus, Jyväskylä,

2006.

Harjula, Mirko: Venäjän Karjala ja Muurmanni 1914-1922, Hakapaino, Helsinki 2007.

Itkonen, O.V: Muurmannin suomalainen legioona, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta,

Helsinki, 1927.

Nevakivi, Jukka: Muurmannin legioona; suomalaiset ja liittoutuneiden interventio PohjoisVenäjälle 1918–1919, Tammi, Helsinki, 1970.

Maynard, C: The Murmansk Venture, 1928, Hodder and Stoughton limited, London.

Vaara, Pekka: Viena 1918; kun maailmansota tuli Karjalaan, Docendo, 2018.