Hyrynsalmi-Kuusamon kenttärata Taivalkosken paikalliselämän mullistajana

Hyrynsalmi-Kuusamon kenttärata

Hyrynsalmi-Kuusamon kenttärata oli toisen maailmansodan aikainen hanke, joka lähensi aseveljiä ja toi hiljaisen paikkakunnan osaksi akselivaltojen sotakoneistoa. Kenttärata toi sodan rumuuden mukanaan, mutta myös inhimillisyys korostui kohtaamisten parissa. Kenttäradan rakentaminen aloitettiin kesällä 1942 ja tuhoaminen syyskuussa 1944. Se toi kauhuja, riemua, elämää, töitä ja kohtaamisia aina syksyyn 1947 asti. Lapin armeijan huolto helpottui, mutta Muurmannin rata ei katkennut, eikä rata päässyt Kiestinkiin asti. Nykyään kenttärataan voi tutustua opasteiden, näyttelyiden ja kirjallisuuden kautta.

Suomi ja Saksa olivat löytäneet toisensa talvisodan jälkeen. Aseveljien tuli avata yhteinen rintama Neuvostoliittoa vastaan kesällä 1941. Sodasta oli tarkoitus tulla lyhyt, odotukset puna-armeijan puolustusta kohtaan eivät olleet korkealla ja Saksan sotamenestys vaikutti varmalta. Eteneminen seisahtui kuitenkin loppuvuodesta 1941 ja joukot tarvitsivat parempaa logistiikkaa. Suomen rajoittuneen tiestön ja Rovaniemelle muodostuneen pullonkaulan ratkaisuksi nousi kenttäradan käyttö.

Junilla oli ollut sodankäynnin kannalta oleellinen asema 1800-luvulta alkaen. Ensimmäinen maailmansota oli korostanut junien tarpeellisuutta. Perua ensimmäisestä maailmansodasta oli myös Muurmannin rata, joka oli tullut 20 vuotta aiemmin tutuksi saksalaisille joukoille. Rata oli tärkeä osa Neuvostoliiton logistiikkaa. Saksalaiset ja suomalaiset hyökkäsivät kohti Kiestinkiä kesällä 1941, toiveenaan katkaista Muurmannin rata. Kiestingin valtausta varten tarvittiin toimivaa logistiikkaa ja tähän tarkoitukseen sopi kapearaiteinen kenttärata, joka olisi nopea koota ja helppo korjata.

Hyrynsalmi-Kuusamon kenttäradan pohjana toimi aluksi Hyrynsalmi-Taivalkosken junarata. Tarkoituksena oli saada Hyrynsalmelle muodostuneesta logistiikkakeskuksesta tarvikkeet ja joukot rintamalle. Kenttäradan rakentaminen aloitettiin kesäkuussa 1942. Tämä selvisi paikallisille heidän kohdatessaan saksalaisia tai näille työskenteleviä joukkoja. Sopimus kenttäradan rakentamisesta tehtiin 3.9.1942 Lapin armeijan yleisesikunnan komentajan Ferdinand Jodlin ja Suomen Rautatiehallituksen välillä. Saksalaiset joukot ja palkkatyövoima saivat hoitaa erityisosaamista vaativat työt, kuten junien kuljettamisen, räjäytykset ja työnjohdon. Raskaimmat työt jäivät pakkotyövoimalle, sota- ja rangaistusvangeille. He joutuivat kantamaan puita, louhimaan kiviä, levittämään näitä kenttäradan pohjaksi sekä nostamaan kaatuneita vaunuja ja junia. Työtä oli kesällä 12 tuntia päivässä ja talvella 8–10 tuntia. Ruoka piti heidät hengissä, mutta se ei ollut järin ravitsevaa. Työvoimaa saatiin myös Organisation Todtin avulla, joka oli mukana Saksan suurissa rakennusprojekteissa, esimerkiksi Atlantin vallissa. Nimi oli saatu perustajan Fritz Todtin mukaan. OT-joukkojen koko tuli kasvamaan yli miljoonan sodan aikana. He olivat tunnettuja pakkotyövoiman käytöstä, joita saatiin valloitetuilta alueilta ja sotavangeiksi jääneiden parista.

Kohtaamisia

Saksalaisten ja suomalaisten välit olivat lähtökohtaisesti hyvät, sillä kyseessä olivat liittolaiset, eivätkä valloitetut ja valloittajat. Saksalaiset majoittuivat Taivalkoskella, toiset paikallisten luona maksaen vuokraa. He toivat töitä, tarjosivat parempaa ravintoa, mahdollisuutta parempaan terveydenhoitoon, paransivat infrastruktuuria ja toivat turvaa jatkosodan aikaan. Työläisten, eli sotavankien ja pakko-otettujen kohtelu oli tosin monia häiritsevää. He joutuivat kestämään karuja oloja jatkuvan fyysisen kurimuksen alla. Pitkät päivät, vähäinen ravinto, rangaistukset, teloitukset, tietämättömyys läheisten oloista ja erossaolo oli epäinhimillistä. Saksalaiset pitivät työvoimaa korvattavana resurssina, josta piti tehdä varoittavia esimerkkejä, jos asiat eivät sujuneet.

Muistelmien ja tutkimusten perusteella saksalaisista on positiivisia, neutraaleja ja negatiivisia muistoja. Kuten muuallakin, myös Taivalkoskella pääsi syntymään romansseja. Kaikki paikalliset eivät katsoneet näitä hyvällä, kuten sota-ajan pilkkalaulu kertoo. Naisten yhteyttä saksalaisiin kritisoitiin samalla kun miehet saattoivat ostaa saksalaisilta väkijuomia ja istua iltaa heidän kanssaan. Alkoholin käyttö kenttäradan parissa johti ongelmiin vielä purkutyömaan kanssa. Suomalaisten ja saksalaisten ongelmia selvitettiin myös yhteysesikunta Roin avulla. Saksalaisten korostunut ostovoima ja heidän tarjoamansa palkat toivat huolta viranomaisille. Lapin maaherra Kaarlo Hillilä halusi rajoittaa talvella 1942 suomalaisten työntekijöiden määrää, sillä luku oli ollut parhaillaan 10 000. Suomalaisten määräksi rajattiin 4 000. Kenttäradan parissa heitä oli 200.

Paikallisten ja työvoiman välit olivat paremmat kuin saksalaisten ja työvoiman. Toisaalta neuvostovankeja ja työvoimaa voitiin pitää venäläisinä, joten näistä ei välitetty. Toiset saattoivat nähdä pahoinpitelyjä, mutta tulkitsivat työvoiman vitkastelleen. Jotkut muistelijat mainitsivat myös väkivallan puuttuneen kuvasta. On mahdollista, että he eivät nähneet työvoimaan kohdistettua väkivaltaa, mutta kyseessä voi olla tahallinen tai tahaton valemuisto. Monet paikalliset todistivat teloituksia ja kidutusta, jotka jättivät monelle nuorelle jäljen mieleen.

Vankeja saatettiin myös auttaa. Heidät voitiin piilottaa, kun saksalaiset tulivat etsimään näitä paikallisten luota, jotta nämä välttyivät pahoinpitelyiltä. Toisinaan heille myös tarjottiin ruokaa tilaisuuden tullen. Varastamista ei kuitenkaan katsottu hyvällä, eikä tottelemattomuutta. Näissä tapauksissa saksalaiset olivat toivottuja vieraita ja vangin kohtalo oli sinetöity. Saksalaiset saattoivat myös antaa paikallisille työvoimaa lainaan, muun muassa peltotöihin. Tapahtumia ja oloja kenttäradalla on muistellut Jozef Molka, puolalainen mies, joka oli otettu pakkotyövoiman osaksi kotoaan syksyllä 1942. Puolalaisille oli tarjottu ruokaa paikallisten toimesta ja heidän vaihtokauppojansa kohtaan osoitettiin ymmärrystä. Sota- ja rangaistusvangit olivat kuitenkin usein äänetön massa kenttäradan parissa.

Rakentaminen, käyttö ja vetäytyminen

Kenttäradan suunniteltiin olevan Kuusamossa vuonna 1943, saavuttaen Kiestingin 320 kilometrin päässä vuonna 1945. Ajatukset lyhyestä sodasta oli hylätty. Tavoitteena oli saada valmista rataa jopa 4000 metriä päivässä. Tämä tavoite jäi kuitenkin kauas; Isokumpu-Kuusamo väli valmistui 670 metrin päivävauhdilla ja viimeinen pätkä, Kuusamo-Vanttaja valmistui 60 metrin päivävauhdilla. Aluksi pohjana oli Hyrynsalmi-Taivalkosken junarata, mutta tämän jälkeen rata piti raivata Koillismaan luontoon. Työvoiman, materiaalin ja kaluston saaminen osoittautuivat hidasteiksi jo syksyllä 1942. Talvi 1942–1943 puolestaan osoitti huonot valmistelut, kun junat pääsivät vuoden 1942 lopussa vasta 15 kilometrin päähän, 59 kilometrin päässä sijaitsevan Junnonjärven aseman sijasta. Yhteysesikunta Roin ja Organisation Todtin arvioiden mukaan kenttäradan olisi tullut olla Isokummussa, 110 kilometrin päässä Hyrynsalmen asemalta vuoden 1942 loppuun mennessä. Keväällä 1943 oli vuorossa suohon uponneiden kiskojen korjaaminen, jonka jälkeen ryhdyttiin käyttämään havu- ja risumattoja radan pohjana. Ongelmana oli myös työvoiman saaminen paikan päälle. Kenttäradan parissa oli parhaillaan töissä noin 3500–4000 henkilöä. Työvoiman määrä vaihteli kuolleisuuden ja joukkojen siirtojen vuoksi.

Kenttärata kuitenkin helpotti logistiikkaa. Junien vauhti ei tosin huimannut päätä: se oli parhaimmillaan 20 kilometriä tunnissa. Junien akselivälin tuli olla normaalia kapeampi, koska kenttäradan raiteet olivat 750 millimetriä leveät. Kapea ja ajoittain kiikkerä perusta eivät auttaneet asiaa. Junat ja vaunut suistuivat usein kiskoilta, joten viivytyksiä sattui. Vetureina kenttäradan parissa toimivat moottori- ja höyryveturit. Jälkimmäiset toimivat vaativimpien nousujen kanssa. Höyryvetureita oli kenttäradan parissa vain 9 kappaletta, kun taas moottorivetureita oli noin 30 kappaletta. Junavaunuja oli yhteensä 1507 kappaletta ja näistä 20 oli henkilöstö- ja matkustajavaunuja, joita myös paikalliset saivat käyttää. Kenttäradalla oli asemia 22 kappaletta, joista 7 sijaitsi Taivalkosken alueella.

400 tonnin päivätavoite saavutettiin työmaaliikenteen parissa heinäkuussa 1944, mutta iloa ei kestänyt kauan, sillä jo syyskuussa alkoi vetäytyminen. Työvoimaa oli siirretty jo aiemmin pois. OT-joukot, joihin Molka kuului, lähtivät vetäytymään pohjoiseen jo heinäkuun lopussa. Näkyvin lähtö koitti 14.–15.9.1944, kun saksalaisten pääjoukko aloitti vetäytymisen Taivalkoskelta. Vetäytymisen ohessa tuhottiin kenttärataa ja sen infrastruktuuria, jotta neuvostojoukot, joiden ajateltiin seuraavan pian perässä, eivät tavoittaisi saksalaisia. Taivalkosken kirkonkylä säästyi suurimmilta tuhoilta, mutta sivukylät kärsivät, kun rakennuksia tuhottiin kiskojen, vaihteiden, siltojen, viesti- ja puhelinlinjojen yhteydessä. Paikalliset saivat evakuointikäskyn jo syyskuun alussa, joten suurin osa oli poissa, kun vetäytyminen alkoi.

Kenttäradan evakuointitoimikunta ja muistaminen

Liittoutuneiden valvontakomissio kiinnostui kenttäradasta, sillä kaikki saksalaisilta jäänyt omaisuus oli luovutettava Neuvostoliitolle, Moskovan välirauhan mukaisesti. Tammikuussa 1945 alkoi kenttäradan purkaminen. Puolustusvoimat johti radan purkamista valvontakomission jäsenten vieraillessa radalla. Tapahtumat saivat välillä absurdeja käänteitä. Kenttäradan tarkistusten ohella haluttiin takavarikoida lahoja ratapölkkyjä sekä paikallisten omistamia sahoja. Jälkimmäisiin toimiin haluttiin soveltaa Venäjän lakeja. Myös puolustusvoimat osasi kantaa kortensa kekoon. Yksi majoitusparakki kadotettiin, kalustoa piilotettiin metsään ”mukavuussyistä”, kolareita ajettiin kalustolla ja miehistö hukkasi, sekä varasti materiaalia. Kenttäradan evakuointitoimikunta sai kuitenkin omalta osaltaan purun suoritettua loppuun 25.7.1945, lähetysten jatkuessa syksyn 1945 ajan.

Kaikki materiaali ei ollut kelvannut Neuvostoliitolle. Kelpaamaton materiaali oli korvattu paremmalla, jolloin kehno materiaali korjattiin pois vuonna 1947. Siviilityövoima hoiti purun loppuun ja heitä oli ollut apuna jo aiemmin purun kanssa. Painavia ratapölkkyjä ja kiskoja riitti vielä purkajille. Radan loppu oli valtionrautateiden omaisuutta, joka oli siirtynyt tälle puolustusministeriöltä. Purku tuotti töitä, mutta myös ongelmia. Materiaalia myytiin salaa, asiakirjoja väärennettiin, vahinkoja ja yhteenottoja sattui. Eräs yhteenotto johti Kalle Päätalon veljen, Hermanni Päätalon kuolemaan. Tapaturmia sattui myös töiden parissa. Osa kenttäradan materiaalista päätyi vielä huutokauppaan, jossa paikalliset saattoivat huutaa itselleen muun muassa parakkeja ja irtaimistoa.

Nykyään kenttärata on muistelun kohde ja Pierre Noran termi lieu de mémoire sopii tähän muistitiedon välittäjään osuvasti. Vaikka kenttärata on tuhottu 80 vuotta sitten, on alueelle pystytetty muistomerkkejä, opastauluja ja radan pohjaa on pidetty raivattuna. Muistitieto ja muistelut heijastuvat eri tavoin kenttäradan parissa, vaikka kohde on muuttanut muotoaan. Muisteluita on myös tallennettu paikallisten ja tutkijoiden toimesta. Muutamat taivalkoskelaiset matkasivat myös Saksaan sodan jälkeen tapaamaan tuttuja saksalaisia, joihin heillä oli ollut hyvät välit sota-aikana. Myös puolalainen Jozef Molka pääsi Taivalkoskelle muistelemaan kenttärataa marraskuussa 1990. Kenttäradasta on julkaistu artikkeleita ja tutkimusta 1970-luvulta tähän päivään. Kainuun Sanomissa ilmestyi joulukuussa 1977 Joni Skiftesvikin kolme artikkelia kenttäradasta ja kiinnostus kenttärataa kohtaan nousi 1980-luvulla. Kalle Päätalon Tuulessa ja tuiskussa (1981) romaanissa kuvaillaan kenttärataa nuoren Päätalon silmin. Hyrynsalmi-Kuusamon kenttärata on kuitenkin harvan tutkimuksen pääkohde, joten uudelle tutkimukselle on vielä paljon tilaa. 

Ilari Korpikoski on filosofian maisteri, jonka vuonna 2023 ilmestynyt maisterintutkielma käsitteli Hyrynsalmi-Kuusamon kenttärataa. Kirjoittajalla on sukujuuria Taivalkoskella ja hänen isoisänsä oli 15-vuotiaana kenttäradalla töissä hevosmiehenä talvella 1942–1943, sekä purkutyömaalla kesällä 1947.

Lähteitä & kirjallisuutta

Haro, Matti. Elintilan junailijat. Rautateitä ja hallintoa jatkosodan vuosina. Helsinki: M. Haro 1997.

Karjalainen, Raija. Muistoja kenttäradalta. Taivalkoski: Taivalkosken 4H-yhdistys 2008.

Kauhanen, Jouni. Siviili, sotilas ja sotavanki: Ylä-Kainuun ja Koillismaan traaginen kenttärata. Vaala: Jouni Kauhanen 2017. Kolmas painos.

Korpikoski, Ilari. Taivalkoski ja toinen maailmansota: Hyrynsalmi-Kuusamon kenttärata paikalliselämän mullistajana 1942–1944. Helsinki: Helsingin yliopisto 2023.

Molka, Jozef. Sota minun muistoissani. …Siellä, missä meille ainoastaan revontulet loistivat. Muistelmia pakkotyön ajasta Suomessa ja Norjassa. Taivalkoski: Taivalkosken 4H-yhdistys 2007. Käännös, Karol H. Przeliorz.

Westerkund, Lars. Saksan vankileirit Suomessa ja raja-alueilla 1941–1944. Helsinki: Tammi 2008.

Ylempi kuva: Like a Local Guide, Kuusamo, Finland.

Alempi kuva: Ilari Korpikoski, 20.07.2021.